Heidegger ja teknologinen kehystäminen
Vuonna 1954 julkaisemassaan esseessä The Question Concerning Technology, Martin Heidegger asettaa ihmisen ja teknologian välisen suhteen varsin lohduttomaan valoon (Krell 1977). Aiempi käsitys siitä, että teknologialla olisi kaksoisluonne toisaalta välineenä ja toisaalta ihmisen tietoisena toimintana korvautuu Heideggerin ajattelussa ihmisen ajattelua, näkemyksiä ja toimintaa muovaavana voimana, jota hän kutsuu “suurimmaksi vaaraksi”.
Pelkän välineen sijaan teknologia on Heideggerin mukaan tapa ymmärtää maailmaa. Keskeinen käsite Heideggerin ajattelussa on ge-stellen, englanniksi enframing tai suomeksi kehystäminen (Krell 1977, 7). Kehystäminen tarkoittaa teknologialähtöisen ajattelun tapaa “paljastaa” asioita niiden resurssiluonteen mukaiseksi. Vuoresta tulee kaivos, kivestä tulee malmi. Kehystys on niin vahva mekanismi, että olemme jo ajat sitten alkaneet ajatella itseämmekin teknologisen prosessin resursseina.
Ihmiskäsityksen redusoituminen resurssiksi ei kuitenkaan ole teknologisen kehystämisen ainoa vaara. Ensinnäkin olemme myös menettämässä yhteyden autenttiseen ihmiskokemukseemme, jonka sijaan näemme, ajattelemme ja koemme niitä asioita, joita teknologiskaupallinen apparaatti antaa meidän nähdä, ajatella ja kokea. Toisekseen uhattuna on myös vapaus, sillä näennäinen rajaton vapautemme valita ja ajatella tapahtuu teknologiskaupallisissa viiteyhteyksissä, markkinan, tehokkuuden ja teknologisen edistyksen sääteleminä.
Heidegger itse ajattelee, että kehystys sisältää myös “pelastavan voiman“, jos tulemme siitä tietoisiksi (Krell 1977, 10). Ajattelen kuitenkin, että vaikka 1950-luvun maailmassa näin olisi vielä voinutkin käydä, sirpaloituneessa nykydiskurssissa tällaiselle ajattelulle ei voi kerääntyä tarvittavaa momentumia, varsinkin kun se on algoritmeja kontrolloivien teknologiajättien intressien vastaista. Ihminen ja teknologinen kehystäminen näyttävät olevan peruuttamattomasti yhtä, ja humanistinen ajattelu on jäänyt ikuiseen oppositioon.
Posthumanismi
Olemme siis astuneet posthumanistiseen aikaan. Valinnannanvapautta harjoittavan, autonomisen, biologis-sosiaalisen yksilötoimijan sijaan meistä on tullut kompleksia ja liukuvia biologisten, sosiaalisten ja teknologisten lainalaisuuksien yhdistelmiä, joiden määräävä ominaisuus on yhteytemme toisiin olentoihin. Tällaisista muodostuneen yhdyskunnan näkeminen analogiseksi aitososiaalisten hyönteisten superorganismien kanssa on melko helppoa.
Yksilöt erikoistuvat tehtäviinsä, eivätkä enää kykenisi korvaamaan jotain toista erikoistunutta tehtävää tekevää yksilöä, saati selviämään itsenäisesti, osa yksilöistä menettää lisääntymiskykynsä (teknologisesti edistyneissä yhteiskunnissa syntyvyys laskee), ja niin edelleen. Kaiken tämän mahdollistaa teknologinen järjestelmä samaan tapaan kuin muurahaisyhdyskunnassa sen mahdollistaa biologinen feromonijärjestelmä.
Yksilön ja yhdyskunnan välinen magnitudi- ja kompleksisuustasoero aiheuttaa sen, että vaikka pienissä taskuissa muodostuisi ennakoivaa ja suunnitelmallista, ihmislähtöistä ajattelua, koko yhdyskunnan läpi sitä on mahdotonta viedä. Poliittinen järjestelmä muodostaa alati pienenevän osuuden vastaanottamistamme ja lähettämistämme signaaleista. Nuorempien sukupolvien käyttäytymistä ohjailevat jo paljolti ideologioiden, tiedonvälityksen ja tietopohjaisen harkinnan sijaan sähköisinä signaaleina ylikansallisesti leviävät meemit. Olemme menettäneet tai menettämässä tietoisuuksiin perustuvan kyvyn ohjata lajimme kohtaloa. Tämän huomaamme kyvyttömyydestämme hallita ilmastonmuutosta.
Yksilön tasolla posthumanismi voi kuitenkin näyttäytyä miellyttävänä asiana. Mitä sitten jos menetämmekin kyvyn tai potentiaalin vaikuttaa, tai jos menetämme vanhanaikaisen yhteyden biologisiin homo sapiensin realiteetteihin, kun voimme teknologiskaupallisen koneiston sisällä etsiytyä kohti mielihyvää ja — koneiston asettamissa kehyksissä — toimia itsenäisesti ja elää kategoriavapaata elämää?
Esimerkiksi posthumanismin edustaja Donna Harawayn The Cyborg Manifesto vuodelta 1985 esittää digitalisaation ja kybernetiikan positiivisessakin valossa, sillä näiden avulla ja vaikutuksesta on mahdollista määritellä itse ja uudelleen mitä tarkoittaa olla mies, nainen tai ylipäätään ihminen. Jossain määrin ja jossain paikoin olemmekin sittemmin vapautuneet sukupuoliroolien ikeestä. Haraday puhui myös tilannekohtaisista tietämyksistä, jossa hänen ajattelunsa linkittyy Heideggerin kehyksiin. Teknologian vallitessa se, mikä on totta on valmistettua ja paljastettua samaan tapaan kuin ihmisen raaka-aineluonne. (Weigel 2019)
Rosi Braidotti taas ehdottaa, että postmodernin aikana teorian tasolla mahdollistunut nomadinen subjektiivisuus antaa avaimet yksilön itsemäärittelyyn kohti merkityksellistä, luovaa elämäntyyliä, kun mikään vanhoista rakenteista ei tunnu tarjoavan suojaa tai turvaa.
Minä ja posthumanistinen maailma
On kuitenkin osoittautunut, että Heidegger oli oikeassa, kaikki ajattelumme on teknologiskaupallisen kehyksen sisällä tapahtuvaa. Olemme siis vapaita valitsemaan merkityksemme ja elämäntyylimme vain niin kauan kuin suoritamme teknologiskaupallisen koneiston meille antamaa kastiroolia kuluttajina, hyödykkeinä ja resursseina, emmekä yritä anakronistisesti ajatella niiden ulkopuolisesti eli harjoittaa todellista vapautta. (Trendel 2021)
Mielestäni posthumanistinen filosofia jättääkin vastaamatta tärkeää kysymykseen. Yksilötason miellyttävyys kun koskee vain kulloistakin ajanhetkeä. Teknologiasyntyinen kehystäminen on toimintaa, jolta puuttuu ajallinen ulottuvuus, koska se ei ole varsinaisesti ihmisen itsetietoista toimintaa vaan teknologian emergentti piirre. Siksi siltä puuttuu kyky välttää seuraamuksia, jotka eivät ota kantaa välittömään resurssi- tai hyödykeluonteeseen. Kehystämisen avulla paljastuneet ratkaisut pyrkivät aina säilyttämään teknologian hegemonian ihmisen ajattelussa.
Tilanne on sama kuin jos meidän pitäisi tyrehdyttää verenvuoto, mutta ainoa keinomme olisi leikata veitsellä itseämme. Tämä saa minut tuntemaan surua. Ei itseni vuoksi, ei tulevien sukupolvien vuoksi (sillä he ovat posthumaaneja, uutta lajia, joka ei osaa unelmoida homo sapiensin unelmia), vaan ihmislajin hukatun potentiaalin vuoksi. Myös meistä olisi voinut tulla jotain suurta ja kaunista, eikä vain meidän jälkeemme tulevasta/tulleesta posthumaanista yhdyskuntaorganismista. Yhdysvaltalainen neologisti John Koenig on nimennyt tällaisen nostalgiantunteen jostain mitä ei ole koskaan kokenut, anemoiaksi (Koenig 2021).
Lähteet
Koenig, J. 2021.The Dictionary of Obscure Sorrows. Viitattu 19.1.2025. https://www.thedictionaryofobscuresorrows.com/concept/anemoia
Krell, D. 1977. The Question Concerning Technology,” in Martin Heidgger: Basic Writings. Viitattu 19.1.2025. https://www2.hawaii.edu/~freeman/courses/phil394/The%20Question%20Concerning%20Technology.pdf
Puolakka, P. 2016. Tattiopas. Uusi tuiralainen. BOD – Books on Demand, Helsinki.
Trendel, A. 2021. Nomadic Theory: The Portable Rosi Braidotti. Voegelin view. Viitattu 19.1.2025. https://voegelinview.com/nomadic-theory-the-portable-rosi-braidotti/
Weigel, M. 2019. Feminist cyborg scholar Donna Haraway: ‘The disorder of our era isn’t necessary’. The Guardian. Viitattu 19.1.2025. https://www.theguardian.com/world/2019/jun/20/donna-haraway-interview-cyborg-manifesto-post-truth